Tabujen äärellä. (Pakolainen 2 / 2008)

[tekstit, OP Härmä]

Mieleen nousevat muistot yläasteen terveystiedon tunnilta. Tunnelma on levoton. Sana homo aiheuttaa naureskelua. Tuolit kolisevat ja välillä joku poistuu salista mielenosoituksellisen kovaäänisesti palatakseen pian takaisin.

Kyse ei ole kuitenkaan koulusta, vaan Suomen Pakolaisavun ja Asemanseudun nuorten yhteistyössä järjestämästä Nuorten foorumista, joka pidettiin huhtikuun alussa Helsingin Kampissa. Aiheena oli seksuaalisuus, joskin keskustelu ajautui käsittelemään erityisesti homoseksuaalisuutta. Seminaarin järjestäjät saivatkin kiitosta rohkeasta aiheenvalinnasta. Asemanseudun nuorten olohuoneen seinät uhkaavat välillä pullistella desibeleistä, kun otsikon alla käydään keskustelua. Panelisteina keskustelussa toimivat Anders Huldén Setasta, Saido Mohamed Ihmisoikeusliiton KokoNainen-projektista, Hagi Abdullahi Berde ry:stä sekä Marjo Raivio.

Keskusteluun aktiivisesti osallistuneelle näyttelijä, tanssija ja juontaja Jani Toivolalla jäi paneelista ristiriitaiset mielikuvat.
”Vitsi ne nuoret tarvitsee paljon apua.”

Toivola ei pidellyt keskustelussa kynttiläänsä vakan alla. Musta mies ja vielä homo, oli käsittämätön yhdistelmä monille paneeliin osallistuneille somalialaispojille. Toivolan mukaan uskomus, että musta ei voi olla homo, elää edelleen erittäin voimakkaasti.
Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että Suomessa homoseksuaalisuus poistettiin sairausluokituksesta vasta vuonna 1981 ja että luterilaisessa kirkossa tai armeijassa on edelleen vaikeata toimia avoimesti homona.

”Somaliassa on homoja” väitteeseen vastannut huutomyrsky on korvia huumaava.
”Sä loukkaat meitä!”, huudettiin vastaukseksi.
”Mä en ole osannut oikein ikinä pelätä. Nyt tuli hetkeksi mieleen, että annoinko mä aseen käteen. Onko noi tyypit ne, mitä mun pitäisi pelätä?”, Toivola pohti.

Keskustelun loppupuolella muutama rohkea uskaltaa myös käydä massaa vastaan ja pitää puheenvuoron suvaitsevaisuuden puolesta.

Toivola toteaa näille kiitollisena:
”Tuli kaksi enkeliä, jotka pelastivat monien maineen.”

Saido Mohamed huomautti, että aihe on aivan uusi monille somalialaispojille.
”Minua rupesi hävettämään. Meillä pitäisi olla yhdenvertaisuus. Miten voidaan olettaa että maahanmuuttajat hyväksytään, jos me itse tuomitsemme homoseksuaalisuus täysin.”

Vartijana työskentelevä Muhammed Ahmed ounasteli jo etukäteen, että keskustelusta voi tulla tunteikas.
”Kommentit kuulostivat törkeiltä. Ei se ollut asiallista. Vaikka me ollaan muslimeita ja ei hyväksytä homoutta, ei ole meidän asia tuomita.”

Ahmedin mukaan homous on täysin tabu muslimiyhteisössä ja varsinkaan vanhemmat ikäpolvet eivät sitä pysty hyväksymään.
”Jos on muslimi, pitää olla tietynlainen.”

Seksuaalisuus kuuluu jokaisen ihmisen olemukseen. Sitä ei voi kieltää, mutta kulttuuri määrittelee vahvasti, miten seksuaalisuutta toteutetaan. Yleisessä keskustelussa olisi myös osattava tehdä rajavetoja kulttuurin ja uskonnon välille, niin lähekkäin kuin ne usein kulkevatkin. Keskustelussa kävi ilmi, miten paljon uskonto ohjaa käsityksiä seksuaalisuudesta ja kuinka suuri valta sillä on jokapäiväiseen arkeen. Kuka ottaa vastuun, jos nuorelle sanotaan, ettei homoutta ole? Kysymykseen joudutaan etsimään vastausta pitkään.

[Kommentti]

Maailmaan mahtuu erilaisia vähemmistöjä lukemattomat määrät. Jos ne kaikki käyttävät voimavaransa keskinäiseen nokitteluun, on sama lyödä hanskat tiskiin ja katsoa kuka seisoo pölyn laskeuduttua. Mitä jos vain yritetään opetella sietämään toisiamme.
Helppoa se ei ole, mutta kannattaa yrittää. Kenties Pauli Kallion sarjakuvassa Kramppeja ja nyrjähdyksiä päähenkilön yritys selittää maailmankuvaansa sisältää pienen totuuden.
”Tarkoitus oli sanoa, että suhtaudun ihmisiin yhtäläisen epäluuloisesti katsomatta ikään, sukupuoleen, ihonväriin, seksuaalisiin taipumuksiin tai takapuolen leveyteen!”

Tasa-arvon suomalaisuus (Pakolainen 2 / 2008)

[kolumni, Salla Tuori, kirjoittaja tutkii sukupuolen, rodullisuuden ja vallan kohtaamisia monikulttuurisuusprojektien maailmassa]

Oletettua suomalaista tasa-arvoa on pöyhitty erityisesti parina viime vuosikymmenenä. Tasa-arvoa on kritisoitu paitsi sen puutteesta myös sen heteronormatiivisuudesta ja etnosentrisyydestä.

Kun seuraa monikulttuurisuuteen tähtäävää politiikkaa tai toimintaa, voisi kuvitella, että Suomi on tasa-arvon paratiisi, jossa demokratia kukoistaa. Tasa-arvo vaikuttaisi olevan sekä kansakunnan yhteinen päämäärä että lähes toteutunut ihanne. Tämä voi Suomessa pitkään asuneelle tulla ihan yllätyksenä. Otetaan esimerkiksi kuvaus suomalaisen työelämän tasa-arvosta eräässä maahanmuuttajille suunnatussa työelämäoppaassa, joka alkoi alla olevalla katkelmalla. Sitä lukiessani aloin miettiä, pitäisikö minunkin mennä jollekin kurssille, kun en ollut tunnistaa Suomea oppaan tekstistä. Vai mitä mieltä olette?

”Suomessa tasa-arvo on hyvin tärkeää. Naiset ja miehet ovat samanarvoisia työssä. Monet johtajat ja esimiehet ovat naisia. Naiset opiskelevat Suomessa jopa pidemmälle kuin miehet. Opettajatkin ovat enimmäkseen naisia.
Naisten ja miesten työssäkäynti on Suomessa lähes yhtä yleistä. Suomessa on periaate, että samasta tai samanarvoisesta työstä maksetaan samaa palkkaa. Tämä ei aina käytännössä toteudu. Suomen laki kieltää kaiken syrjinnän työpaikalla. Kaikkia pitää kohdella työssä samalla tavalla.
Työpaikalla johtajat ja esimiehet ovat tasa-arvoisia työntekijöiden kanssa. Täällä johtajan huone voi olla aika samanlainen kuin muiden huoneet. Johtajat ja työntekijät pukeutuvat myös yleensä aika samalla tavalla. Yleisesti: Suomessa ihmisen asema ja valta eivät näy ulospäin. Suuren yhtiön johtaja voi kävellä kadulla lippalakki päässä ja verkkarit jalassa. Näin tekee myös Suomen presidentti.”

Tässä esitellään yhteiskuntaa, jossa tasa-arvo on hyvin tärkeää. Vaikka tasa-arvo ei aina toteudu, siihen on kuitenkin sitouduttu sekä lainsäädännön että käytäntöjen kautta. Kuvauksesta herää kysymys, keitä ovat oppaan naiset ja miehet. Puhutellaanko oppaassa Suomeen muuttaneita naisia ja markkinoidaan heidän potentiaalisesti hyvää uralla etenemistään Vai puhutellaanko sittenkin tänne muuttaneita miehiä ja oletetaan, että maahanmuuttajamiehillä on ongelmia suhtautua naisesimiehiin? Entä onko muuten vieraiksi määriteltyjä. Muut kuin suomalaiset naiset ja miehet ovat koulutuksestaan riippumatta huonommissa työsuhteissa ja saavat huonompaa palkkaa kuin suomalaiset naiset ja miehet. Jotkut suomalaiset naiset ovat johtajia ja esimiehiä. He eivät yleensä saa yhtä hyvää palkkaa kuin miespuoliset
kollegansa. Muita kuin suomalaisia on ani harvoin johtajina ja esimiehinä. […] Opettajat ovat usein naisia. Tänne muuttaneetkin voivat saada töitä kotikielen tai oman uskonnon opettajina.”
Yksi ongelma monikulttuurisuuskeskustelussa ovat nämä todellisuuden omituiset nyrjähdykset, joissa kiistanalaiset asiat kuten tasa-arvo johtajilla Suomessa vähemmän valtaa, jos he käyttävät lippalakkia ja huudahtavat kaikille rennosti “terve”? En ole nähnyt Tarja Halosta verkkareissa enkä osaa kuvitella suurten yhtiöiden naisjohtajia verkkareissa kauppatorin kahvilassa (niin, itse asiassa minulle ei tule mieleen kovinkaan monta suuren yhtiön naisjohtajaa). Ja vielä, miltä kuvaus suomalaisten työmarkkinoiden tasa-arvosta kuulostaa ihmisestä, joka yrittää tuloksetta päästä näille ihanuuksien markkinoille?

Teksti kuulostaisi erilaiselta, jos siinä otettaisiin huomioon muitakin eroja kuin sukupuoli. Entä jos se olisi kirjoitettu muualta muuttaneen näkökulmasta ja tasa-arvo-olettamusta liennyttäen? Kokeillaan: “Suomalaiset naiset ja miehet ovat jossain määrin tasa-arvoisia työssä. Tämä tasa-arvo ei koske muualta muuttaneita tai muuttuvat kuvaukseksi asiaintilasta. Sukupuolten välisestä tasa-arvosta tuleekin jotain, jota ei kyseenalaisteta
eikä vähätellä, eikä sen sisällöstä väitellä. Luulisin, ettei tasa-arvosta ole yhtä herttaista yhteisymmärrystä missään muualla kuin monikulttuurisuuskeskusteluissa.

Yksi yleinen piirre näissä keskusteluissa on se, että tasa-arvo ei yleensä liity käytäntöihin eikä asiakysymyksiin (naisiin kohdistuva väkivalta, pätkätöiden sukupuolittuneisuus ja muut työmarkkinakysymykset, hedelmöityshoidot jne.), vaan kuviteltuihin sukupuolten välisiin suhteisiin Suomessa ja muualla. Kun tasa-arvoa käytetään kuvaamaan “meitä” tietynlaisina, tänne muuttaneet ihmiset joutuvat usein tämän tasa-arvon peiliksi. Tasa-arvosta tulee tapa vahvistaa kansallista omakuvaa edistyksellisenä ja demokraattisena.

Samvetsproblemet (Pakolainen 2 / 2008)

[kolumn, Camilla Nordberg, universitetslektor i socialt arbete, Svenska social – och kommunalhögskolan vid Helsingfors universitet]

Helsingfors planerar en synlig kampanj där folk uppmanas låta bli att ge pengar till de rumänska tiggarna. Tiggarna upplevs som ”störande element i vår kultur med ett starkt socialskydd” konstaterar Helsingfors stads säkerhetschef i Hbl. Problemet är naturligtvis att tiggarna är så synliga. Vi kan inte byta kanal när fattigdomen flyttat ut från TV-rutan och in på vår egen gata. Men tack vare myndigheterna
befrias vi i alla fall från skuld och dåligt samvete. ”Delar vi med oss gör det livet svårare för romerna”, påstås det. Det sägs vara bättre att hjälpa dem i deras hemländer.

Diskussionen om de romska tiggarna är på många sätt problematisk. Ett stort antal människorättsorganisationer och aktivistgrupper har jobbat för att förbättra romernas situation i Central- och Östeuropa. EU kanaliserade tiotals miljoner euro till de nya medlemsländerna
för att diskrimineringen skulle upphöra. Resultat finns men de är förhållandevis magra. Alla de som jobbat direkt på fältet vet att den utbredda korruptionen och rasismen har försvårat framgångarna.
Att ”biståndspengar” i sig inte är nog. En stor majoritet av Rumäniens två miljoner romer lever i extrem fattigdom. Efter kommunismens fall har romerna på många sätt hamnat på efterkälken.
Sju av tio romer har inte tillgång till rinnande vatten. En tredjedel av landets romer är analfabeter. Spädbarnsdödligheten är fyra gånger högre än för befolkningsgenomsnittet.

Lokalt förankrad hjälpverksamhet är ett gott initiativ. Vi får hoppas att det finns tillräckligt med resurser och bra lokalkännedom. Men en sådan satsning är långsiktig. Framtida visioner hjälper inte de romska familjer som nu svälter i Finland.
I debatten moraliseras också kring romernas ”verkliga” nöd. Vem har då makt att definiera nöden? Vad betyder det att romerna kanske inte har ett så ”stort” behov av hjälp? Att det finns romer som är ännu fattigare kvar i Rumänien?
Eller att de har det lika bra som jag? Till saken hör ju att också alla finländare har rätt att resa omkring i Europa och tigga – om vi skulle vilja det. Stereotypier om romer som ociviliserade, kriminella bedragare har nedärvts genom generationer och fungerar som en ytterligare fond mot diskussionen om hur genuin fattigdomen är. Om man är fattig borde man åtminstone
ha hög moral – annars är man inte värdig våra pengar.

Nationalstaten har aldrig lyckats stänga ute ”främlingar” från sitt territorium. Att tänka sig att man skulle kunna göra det i dag, i den fria rörlighetens Europa, är en stor utopi. Tiggarna påminner oss om ett EU med många olösta humanitära
frågor. EU handlar inte enbart om ekonomiskt och politiskt samarbete på statsnivå utan också om människor med friheter och rättigheter. Inom politiken handlar det, i och med de nya medlemsländerna, i allt högre grad om resursfördelning mellan olika regioner, inte enbart inom nationen. De etniska och sociala hierarkierna lever och omhuldas i gemenskapens Europa. Ideal om fri rörlighet, jämlikhet och mångfald gäller med all önskvärd
tydlighet inte alla. Eller som man från inrikesministeriet valt att framställa saken: ”Detta är en av bieffekterna av rörelsefriheten för människor inom EU:s system” Vad ville vi med den fria rörligheten?
Fri rörlighet av arbetskraft, konsumtionsvaror och kapital, men inte av fattigdom och misär? Kan man välja att den fria rörligheten gäller endast i de fall när den gynnar en själv?

Dagens Finland är en välfärdsstat med allt större klyftor mellan medborgarna. Barnfattigdomen steg från fem procent år 1995 till 11,6 procent år 2005. I dag skäms jag å de fattigas i Finlands vägnar.
Först har välfärdsstaten inte klarat av att skydda låginkomsttagarna mot de risker skilsmässa, sjukdom och arbetslöshet innebär. Sedan konstaterar myndigheterna att synlig fattigdom är ett störande element i vår kultur. Skall vi också förbjuda brödköerna?

Pakolaisleirille kotikoneelta (Pakolainen 2 / 2008)

[teksti, Wisam Elfadl]

Google Earthilla voi nykyään etsiä pakolaisleirejä. Lataamalla UNHCR:n sivuilta Google Earthin saa satelliittipaikantimen, joka tuo koko maapallon silmien eteen. Tarkentamalla eri mantereisiin ja valikoimalla paikkoja pääsee tarkastelemaan millaisia leirejä niistä löytyy ja missä ne sijaitsevat. Kirjoittamalla hakuruutuun ”UNHCR” satelliitti paikantaa sintö on Global Awareness -tarkennin, joka paikantaa eri kansalaisjärjestöjen ja humanitääristä työtä tekevien järjestöjen sijainteja.

On uskomatonta, että kaukaista todellisuutta pääsee tutkimaan niin läheltä. Google Earth on loistava tapa tuoda kaukaisilta tuntuvat asiat ihmisten tietoisuuteen. Suosittelen sitä kaikille!
www.unhcr.org [linkki löytyy sivun oikeasta laidasta]

HUOM: tässä muuten vielä toinen UNHCR-aiheinen  vinkki:

Kovat kertoimet, nettipeli pakolaisuudesta: www.kovatkertoimet.org