Pakolaisleirille kotikoneelta (Pakolainen 2 / 2008)

[teksti, Wisam Elfadl]

Google Earthilla voi nykyään etsiä pakolaisleirejä. Lataamalla UNHCR:n sivuilta Google Earthin saa satelliittipaikantimen, joka tuo koko maapallon silmien eteen. Tarkentamalla eri mantereisiin ja valikoimalla paikkoja pääsee tarkastelemaan millaisia leirejä niistä löytyy ja missä ne sijaitsevat. Kirjoittamalla hakuruutuun ”UNHCR” satelliitti paikantaa sintö on Global Awareness -tarkennin, joka paikantaa eri kansalaisjärjestöjen ja humanitääristä työtä tekevien järjestöjen sijainteja.

On uskomatonta, että kaukaista todellisuutta pääsee tutkimaan niin läheltä. Google Earth on loistava tapa tuoda kaukaisilta tuntuvat asiat ihmisten tietoisuuteen. Suosittelen sitä kaikille!
www.unhcr.org [linkki löytyy sivun oikeasta laidasta]

HUOM: tässä muuten vielä toinen UNHCR-aiheinen  vinkki:

Kovat kertoimet, nettipeli pakolaisuudesta: www.kovatkertoimet.org

Tiibet. (Pakolainen 2 / 2008)

[kolumni, Thomas Wallgren, Pakolaisavun hallituksen puheenjohtaja]

Pakolaisapu ja monet muut järjestöt ovat esittäneet, että YK selvittäisi Tiibetin viime viikkojen ja kuukausien tapahtumia. Yhteisesti hyväksytyt tosiasiat on yksi välttämätön
edellytys Tiibetin ongelmien ratkaisemiselle. Muutakin pohdintaa, tietoa ja aloitteellisuutta tarvitaan. Pakolaisuuteen johtavat ongelmat ovat tyypillisesti syvällä yhteiskunnissa. Helppoja ratkaisuja ei useinkaan ole, mutta tämä ei saa johtaa vastuunpakoiluun.

Serkkuni myy hissejä Itä-Aasiaan. Ensin tulivat tutuiksi Korean ja Japanin lentokentät ja kulttuurikoodit. Nyt kaikki Kiinankin herkut alkavat olla bisnesmatkoilta tuttuja. Ongelmana ovat paikallislentojen
tuolit. Ne eivät ole mitään herkkua väkivahvalle, yli kaksi metriselle suomipojalle. Mutta meneehän se kun kauppa käy. Ja sehän käy.
Kauppa yhdistää kansoja eikä hissien viennissä ole mitään vikaa. Eikä urheilussa. Eikä olympialaisissa. Mutta…

Kiinan olympialaiset herättävät tarpeellisen keskustelun ihmisoikeuspolitiikan ja kaiken muun politiikan suhteesta. Ihmisoikeusrikkomuksissa Kiina on maailman ylivoimainen ykkönen. Paljon vähemmästäkin
on viime vuosikymmeninä julistettu kuluttajien boikotteja, kauppasaartoja tai jopa sotia.
Kiina on kuitenkin suurvalta. Mitä tehdä?

Tavoitteiden selkeys voi auttaa hiukan. Kiina pitäisi saada ihmisoikeuspolitiikan normaaliksi osapuoleksi, kansainvälisten sopimusten piiriin ja niiden velvoitteiden mukaiseksi toimijaksi. Tästä hyötyisivät tiibetiläisten lisäksi Kiinan monet muut suuret ja pienet vähemmistökansat.
Kaikki tilanteet vaativat tietenkin omaa erityistä huomiota. Esimerkiksi Tiibetin kohdalla vuoden 1951 sopimus, joka velvoittaa Kiinaa kunnioittamaan Tiibetin itsehallintoa Kiinan osana on tärkeä. Itsehallinto,
joka takaa vähemmistöjen oikeudet ja kulttuurin jatkuvuuden, lienee oikea ratkaisu myös esimerkiksi uiguureille Länsi-Kiinassa.

Vääristeltyä tietoa on olympialaisten kynnyksellä tarjolla paljon. London Review of Books julkaisi hiljattain slovenialaisen maailmankuulun intellektuellin, Slavoj Zizekin lukijakirjeen Tiibetin kysymyksestä. Zizekin mukaan Tiibet oli vanhaan aikaan surkea, feodaalinen takapajula, jonka muka-henkevyyteen kaupallisuuteen hukkumaisillaan olevat länsimaalaiset heijastavat epätoivoisia
unelmiaan jostakin puhtaasta ja kauniista.

En tiedä kuinka mielelläni olisi elänyt Tiibetissä 1700-luvulla enkä osaa ottaa kantaa siihen onko Dalai Lama suuri näkijä vai ei. Mutta ihmisoikeuspolitiikan kannalta näillä arvioillani ei ole mitään väliä. Ihmisoikeuksien
ideana ei ole ihmisten palkitseminen siitä kuinka sympaattisia he meidän mielestämme ovat tai siitä kuinka hieno menneisyys heidän kulttuurillaan on.

Dalai Lama ja sadat tuhannet muut tiibetiläiset elävät maanpaossa sen takia, että heitä vainotaan kotimaassaan.
Tämän kohtalon he jakavat miljoonien muiden pakolaisten kanssa. Me voimme toimia sen puolesta, että tiibetiläiset voivat palata kotiseuduilleen ja että he voivat elää maanpaossa mahdollisimman turvallisesti ja hyvin niin kauan kuin tämä ei ole mahdollista.

Ihmisoikeusajattelulla on Kiinassa ainakin yhtä vanhat perinteet kuin länsimaissa. Jo tästäkin syystä voimme pyytää Kiinaa selvittämään, vaikkapa kolmen muun ei-eurooppalaisen maan ja valitsemiensa
asiantuntijoiden kanssa yhdessä, mitä Suomen ja eurooppalaisten tulisi tehdä, jotta voisivat parhaiten edetä ihmisoikeusihanteiden täyttä toteuttamista kohti. Ehkä juuri tämä aloite avaisi vastavuoroisesti kiinalaisten
korvat sille merkitykselliselle vuoropuhelulle Dalai Laman hallinnon kanssa, jota maailmalla on viime aikoina kovasti kaivattu.

Löytty tuulettaa ennakkoluuloja (Pakolainen 1 /2008)

Kirja-arvio
Olli Löytty: Maltillinen hutu ja muita kirjoituksia kulttuurinen kohtaamisesta, Teos 2008

Teksti: Jenni Hamara

”Tietä helvettiin on tuskin kivetty ainakaan maltillisilla aikomuksilla”, lopettaa Olli Löytty
Maltillinen hutu -kirjansa. Uusimmassa teoksessaan Löytty jatkaa aiempien kirjoitustensa tapaan
yksipuolisen monikulttuurisuuskeskustelun ja vakiintuneiden Afrikka-mielikuvien kyseenalaistamista.
Kirja kannustaa tarkastelemaan kriittisesti ennakkoluuloja ja pinttyneitä käsityksiä maahanmuuttajista, etnisyydestä ja kulttuurien kohtaamisesta. Se ei kuitenkaan ole hyökkäävä, vaan ennemminkin
maltillisuuden ylistys. Kirjan erityisvahvuus on sen populaarisuus. Löytty onnistuu lähestymään kuluneita ja historian saatossa vahvasti merkityksillä latautuneita rodun, kulttuurin ja maahanmuuttajan käsitteitä raikkaasti.

Tutkija ja tietokirjailija Löytty käsittelee teemoja, joihin esimerkiksi antropologeilla voisi olla paljon sanottavaa. Suomen antropologit eivät kuitenkaan usein laskeudu akateemisista norsunluutorneistaan,
minkä vuoksi analyyttinen kulttuurien kohtaamista käsittelevä julkinen keskustelu jää muiden alojen edustajien harteille.

Tähän väliin iskee Löytyn kirja. Se sijoittuu akateemisen maailman sisäpiirissä ja laajemmin yhteiskunnassa käytävän keskustelun välimaastoon. Maltillisessa hutussa ei ole suoranaista juonta, vaan se koostuu lyhyistä eri puolille maailmaa sijoittuvista kertomuksista, sattumuksista ja kohtaamisista, joiden kautta aukenee laajempia kuvia ja kysymyksiä. Niiden avulla Löytty avaa
monikulttuurisuuden hetteiköiden luutunutta käsitteistöä ja ikään kuin pudottaa suomut lukijan silmiltä.

”Kulttuuri on tapa selittää maailmaa. En siis ajattele, että maailma koostuu kulttuureista, vaan että maailmaa selitetään kulttuureilla”, tiivistää Löytty.

Hänen mukaansa kulttuurista on myös tullut uusi tapa jäsentää niitä eroja, joiden aiemmin ajateltiin
johtuvan rodusta. Kirjan vahvinta antia ovat juuri tämäntyyppiset periaatteessa yksinkertaiset huomiot,
jotka arkisessa elämässä jäävät valmiiden käsitysten peittämiksi. Mitä esimerkiksi tarkoitetaan, kun puhutaan etnisyydestä? Löytylle etnisyys on kulttuuria, joka on jollain tavoin pois paikoiltaan.
Suomalaista kulttuuria ei (ainakaan Suomessa) ajatella etniseksi.

”Mutta muuttuuko suomalainen ruoka etniseksi, kun sitä kaupataan Espanjan aurinkorannikon
suomalaisravintolassa, ja muuttuuko suomalainen kansanmusiikki etniseksi, kun sitä myydään Euroopan metropolien maailmanmusiikkiin erikoistuneissa levykaupoissa?” Löytty kysyy.

Samantyyppisesti kirjassa käsitellään pakolaisia; heitä on vaikea määritellä, koska he eivät asetu
vain yhden valtion alueelle.

”Samalla tavoin kuin pakolaisuus tuo näkyviin asioiden kansallisen järjestyksen, uussuomalaiset
osoittavat suomalaisuuden rajat. Maahanmuuttajat siis uhkaavat puhtaan kansallisen maantieteen
rajoja”, kirjailija päättelee. Kirjan lopussa Löytty peräänkuuluttaa erilaisuuden suvaitsemisen
sijaan sen sietämistä, monikulttuurisuuden sijaan ylirajallisuutta ja kritisoi ongelmien selittämistä kulttuurisilla eroilla.

Monikulttuurisuus ei ole uusi ilmiö, eikä puhtaita, sekoittumattomia kulttuureita ole olemassa.
Löytylle fundamentalismin hallitsemassa maailmassa maltillisuus ja heikkouskoisuus edustavat
radikaalia toisinajattelua. Maltillisessa hutussa esiintyvään radikalismiin tutustumista voi suositella kaikille maapallolla eläville ihmisille näinä ilmastonmuutoksen ja globalisaation haastavina aikoina.

Oikeutta pakolaisille (Pakolainen 1 / 2008)

[teksti julkaistu Pakolainen-lehdessä 1/2008 31.3.2008]

kolumni: Thomas Wallgren, Suomen Pakolaisavun hallituksen puheenjohtaja

Opiskelijana sain ensimmäisen työpaikkani Suomen Pakolaisavusta keväällä 1977. Pakolaisavun uutena puheenjohtajana puuhasi innostunut, varmaotteinen ikonitutkija Aune Jääskinen. Hänen taustatukenaan toimi silloin vielä Pakolaisavun perustajiin kuulunut suomalaisen sodanjälkeisen sosiaalipolitiikan vaikuttaja Heikki Waris.

Minulle jäi vahva vaikutelma Jääskisestä ja Wariksesta. He tiesivät jotakin olennaista pakolaisuudesta ja heidän vankkumaton sitoutumisensa perusta oli suomalaisten omat kokemukset sodan aiheuttamasta
pakolaisuudesta maassamme.

Siihen aikaan Pakolaisavun kampanja-aineistoon kuului juliste, jossa luki “A refugee would like to have your problems” (“pakolainen haluaisi sinun ongelmasi”). 1940-luvulla Waris, Jääskinen ja sadat tuhannet muut suomalaiset ymmärsivät julisteen viestin hyvin. Miljoonat eurooppalaiset ja Yhdysvaltoihin paenneet pakolaiset ymmärsivät sen myös. Ilman heidän tuomaansa kokemuspohjaa kansainvälisen pakolaisavun tärkein rakenteellinen saavutus, Geneven sopimus vuodelta 1951 ei olisi ollut mahdollinen.

Geneven sopimuksen mukaan pakolaisilla on oikeuksia. Sopimuksen allekirjoittaneilla valtioilla on
velvollisuuksia toimia heidän oikeuksiensa toteuttamiseksi. Nämä oikeudet ja velvollisuudet ovat sitovia. Kuitenkin maailmassa on miljoonia pakolaisuuteen ajettuja ihmisiä, joiden oikeuksista yksikään valtio ei ota vastuuta. Miksi?

Geneven sopimuksen synnyn aikaan sopimuksen velvollisuuksien toteuttamiseksi oli länsimaissa vahva kansalaisyhteiskunnan tuki. Kuusikymmentä vuotta myöhemmin laajojen joukkojen välitön, kokemusperäinen solidaarisuus on vauraassa lännessä olennaisesti heikentynyt. Useimmat meistä elävät eristyksessä maailman suurista kriiseistä. Meidän voi olla lähes mahdoton käsittää, että Euroopan Unionin rajoille saapuvat pakolaiset koostuvat hädänalaisista veljistämme ja siskoistamme – että heillä on oikeuksia – meillä velvollisuuksia.

Kun tunne ja ymmärrys eivät riitä laki ja oikeus voivat toimia heikon tukena. On onni, että Geneven
sopimus oli 1951 mahdollinen ja että se edelleen velvoittaa meitä. Samalla on syytä tunnustaa, ettei
oikeus yksin riitä. Jos kansalaisten tuki horjuu, kansainväliset velvoitteet tuppaavat toteutua heikosti.
Suomessa tuki on horjunut. Maamme pakolais- ja maahanmuuttopolitiikassa on paljon korjaamisen
varaa. Perimmäistä ratkaisua on haettava kansalaisten tuen aktivoinnista.

Näen kaksi olennaista tietä eteenpäin. Voimme muistuttaa itseämme ja toisiamme pakolaisten
oikeuksista. Voimme myös muistuttaa toisiamme siitä, että pakolaisuuden ja muiden muuttoliikkeiden
ero on veteen piirretty viiva. Mutta on olemassa myös toinen tie parempaan politiikkaan Suomessa. Muualta tulevat ihmiset voivat rikastuttaa maatamme. Heidän kokemuksensa, heidän osaamisena ja heidän tapansa olla ja tietää, hengittää ja liikkua, pukeutua ja katsoa maailmaa tarjoavat meille mahdollisuuden oppia, kasvaa, elää rikkaasti ja vahvasti.

Joskus Viipuri oli Suomen kukoistavana monikulttuurisuuskeskus. Nyt koko Suomesta voisi tulla
kukoistava Viipuri. Senkin takia rajojamme on avattava.