Teksti: Marcus Floman
Aleksander Motturin mukaan monikulttuurisuushehkutusta vaivaavat samat ajatukset ihmisten ja kulttuurien erilaisuudesta kuin rasismia. Erona rasistiseen ajatteluun on se, että monikulttuurisuusajattelu on kietoutunut hyvän kaapuun. Ajatus siitä, että nykypäivän rasismi ei enää ole niin pitkälle biologisia vaan nimenomaan kulttuurisia eroja korostavaa ei liene uutta tämän
lehden lukijakunnalle. Tämän ajattelutavan mukaan rasistisessa ajattelussa niin sanotut vieraat kulttuurit uhkaavat meitä tai meidän kulttuuriamme.
Tämän ajattelutavan suurin ongelma on se, että kulttuurit eivät ole yksinkertaisesti luokiteltavissa
ja kulttuurit eivät ole koskaan olleet eivätkä tule koskaan olemaan muuttumattomia.
Aleksander Motturi väittää viime vuonna ilmestyneessä ”Etnotism”– esseessään, että myös monikulttuurisuuden puolestapuhujat ovat pitkälti ajautuneet umpikujaan, jossa kulttuureja
käsitellään eristäytyneinä yksikköinä. Eikö tämä kuulostakin tutulta? ”Kulttuurien välinen vuoropuhelu
on tärkeää”, ”jotta voisimme elää sovussa tässä maailmassa, islamilaisen kulttuurin ja länsimaisen
kulttuurin välille on rakennettava sovinnon ja yhteisymmärryksen siltoja”. Motturin mukaan tässäkin
ajattelussa lähtökohtana on se, että kulttuurit ovat toisistaan erillään ja ovat jokseenkin muuttumattomia.
Rasismi ilman rotuja
Rotuopista ja rasismista tuli länsimaissa poliittisia mahdottomuuksia Hitlerin toteuttaman juutalaisten kansanmurhan myötä. Erotteluajatteluun ei olla kuitenkaan otettu tarpeeksi etäisyyttä.
Motturin mukaan tärkein syy siihen, että erotteleva ajattelutapa on myös pesiytynyt monikulttuurisuuden puolestapuhujien ajatteluun, on se, että siitä on tullut osa meidän kieltämme. Kun historia niin väkivaltaisella tavalla on tehnyt rodun käsitteestä käyttökelvottoman, on meidän nyt – kolonialismin, Hitlerin kaasukammioiden ja apartheidin jälkeen – puhuttava kulttuurisista eroista. Tämän hyväksytyn käsitteen avulla voimme sitten rauhassa puhua siitä kuinka on niin paljon uskonnollisia eroja, on niin eri tapoja ja niin eri… juuri niin – kulttuureja. Takertuminen kulttuuriin, ja joissain tilanteissa myös etnisyyteen, on johtanut rasismiin ilman rotuja: kulttuuri on tämän ajattelutavan mukaan jotakin muuttumatonta, joka määrittää yksilön.
Vastastrategioita
Motturin mielestä monikulttuurisen cocktailin ylistämisen sijaan, meidän tulisi keskittyä niihin todellisiin ongelmiin, joita multikultitapahtumat helposti peittävät alleen.
On vaihdettava strategiaa ja paljastettava ne rakenteelliset syrjinnän ongelmat, jotka estävät kaikkien
ihmisten oikeuksien toteutumisen yhteiskunnassamme. Kyse on myös siitä kenellä on valta ja miten käytössä olevat resurssit jaetaan. Jotta myytti kulttuurieroista vihdoin heikentyisi, meidän tulisi panostaa kuviteltujen kulttuurierojen poistamiseen sen sijaan, että pyrkisimme kuromaan kulttuurierot umpeen ja rakentamaan yhä uusia siltoja.
Sähköpostihaastattelussa tätä artikkelia varten Aleksander Motturi korostaa, että ”Etnotism”-esseen
avulla ei voi suoraan luoda vastastrategiaa monikulttuurisuuspuheen ja -politiikan muuttamiseen.
Kuinka voisi tehokkaasti rohkaista esimerkiksi maahanmuuttajanaisia osallistumaan poliittiseen vaikuttamiseen suomalaisessa yhteiskunnassa sortumatta ”etnotistiseen” erottelujargoniin?
”Kun käytetään käsitteitä, kuten ”maahanmuuttajanaiset”, pitää ottaa huomioon, että käsite ei ole ongelmaton. Jos emme tee tätä puhe ”maahanmuuttajanaisista” uhkaa vahvistaa sitä erotteluideologiaa, jonka murskaaminen oli alkuperäinen tavoitteemme. Samalla meidän on kuitenkin muistettava, että yhteiskunnassa on paljon ongelmia, jotka liittyvät eri ryhmien sortoon ja yhteiskunnassa on hiljennettyjä ryhmiä. Mielestäni näille ryhmille on äärimmäisen tärkeää luoda sellaisia vaikuttamisen
areenoja, jotka eivät ole reservaatteja. Olisiko tämä itse asiassa suurin haasteemme? Kuinka saamme
demokratian toimimaan ihanteidensa mukaisesti? Vai onko demokratia vain jotakin sellaista, jota löydämme museoissa?”, Aleksander Motturi pohtii.
Aleksander Motturin essee on silmiä avaava lukukokemus. Motturi kiinnittää paljon huomiota kieleen ja varsinkin hegemoniseen kieleen. Vallanpitäjien kieli ”ajattelee kauttamme kun puhumme”. Esimerkiksi pakolaisuuskäsitettä on alettu kyseenalaistaa etuliitteillä, kuten talouspakolainen
tai elintasopakolainen. Kun viranomaiset epäilevät turvapaikanhakijan valehtelevan aletaan puhua ”turvapaikanhakijasta, jolla on tuntematon identiteetti”. Näistä käsitteistä on jo tullut osa jokapäiväistä kieltämme. Kielen väärinkäytöksiä ja hegemonista kieltä vastaan voi tietenkin taistella fakta-argumenttien avulla. Voi toistaa kuinka reilut 90 prosenttia maailman pakolaisista elää Euroopan
ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella. Voi kertoa kuinka turvapaikanhakijoita nöyryytetään EU:n rajoilla pystytetyillä säilöönottoleireillä. Motturi korostaa kuitenkin sitä, että tämän tyyppisillä faktoilla on tapana poistua ihmisten mielistä kun öljy viinietikasta, ellei näillä faktoilla ole sijaa kielessämme.
Motturi esittää, että taistelussa rasismia vastaan taiteilijoiden, filosofien ja aktivistien pitäisi tarkkaan
pohtia strategioitaan. Joissakin tilanteissa myös odottaminen ja kriittinen tarkkaileminen voivat toimia.
Motturi puhuu esseessään sitä, että yksi mahdollinen vastastrategia etnotismia vastaan on hiljaisuuden
strategia. Tällä ei tarkoiteta passiivista vastarintaa.
”Meidän tulee tarkkaan valita ne taistelut, joissa käytetään hiljaisuuden strategiaa hyväksi. Suurin ongelma on se, että etnotistinen diskurssi on ottanut ajattelustamme yliotteen, emmekä näe, mitkä ovat
todelliset ongelmat”.
Kirjan viimeisillä sivuilla hän kuvailee mielenkiintoisen tapahtuman. Tapahtumapaikkana on kööpenhaminalainen Nørrebron kaupunginosa, jossa asuu suhteellisen paljon muslimeja. Tanskalainen
kristitty aktivisti on päättänyt marssia kaupunginosan halki kantaen suurta ristiä selässään, ylistäen
omaa uskontoaan, ja haukkuen islamin uskonnon pohjamutiin. Poliisi on myöntänyt Moses Hansenille viiden päivän mielenosoitusluvan, jotta hän saisi osoittaa mieltä islamin leviämistä vastaan iskulauseen ”Nørrebro kuuluu Jeesukselle” avulla. Aktivisti on etukäteen kertonut tiedotusvälineille aikomuksistaan. Myös poliisi on varautunut komentamalla yli 2000 poliisia sinä päivänä Nørrebron kaupunginosaan valvomaan sitä, mitä kaikki odottivat – yhteenottoa, mellakoita. Kaikki tämä tapahtui vuosi Göteborgin mellakoiden jälkeen ja pari viikkoa ennen Kööpenhaminassa järjestettävää EU-kokousta. Mutta mitä tapahtui?
Ei mitään. Nørrebrolaiset vain jatkoivat arjen isoissa ja pienissä askareissa, lapset leikkivät puistoissa ja
vanhemmat istuivat hiekkalaatikoiden reunuksilla. Lehtikuvaajatkin tulivat puistoihin ja kuvasivat edellä mainittuja vanhempia hiekka-askareissaan. Lapset seisoivat ringin ulkopuolella ottaen leikkikameroillaan kuvia lehtikuvaajista. Hiljainen vastarinta yllätti kaikki ja teki sekä poliiseista että toimittajista naurunalaisia.
